Walluf ja rautatieasema

Neljä viimeistä yöpymistä olimme jättäneet varaamatta ennen matkalle lähtöä. Ajatus oli mennä vähän sen mukaan, minne nenä näytti. Bormiossa viimeisenä iltana aloimme katsella kuinka pitkän rupeaman voisi seuraavana päivänä ajaa ja päädyimme katsomaan majoitusta Keski-Saksan tienoilta. Pienen googlauksen jälkeen päädyimme Frankfurtin lähelle Walluf nimiseen pikkukylään, joka tietenkin sijaitsee viinialueella – tällä kertaa Rheingaun alueella. Tänne päädyimme osittain siksi, että lopulta varaamamme majapaikka oli vapaa – melkein kaikki muut löytämämme olivat täynnä tämän viikonlopun. Majapaikka oli vanha rautatieasema. Se oli poistettu käytöstä ja muutettu 8 huoneen majoituspaikaksi, joka käytti itsestään termiä ”Pension”.  Aseman emäntä Uta oli energinen, hyvin ystävällinen, avulias ja ennen  kaikkea englannintaitoinen.

Ikkunamme näkyy kuvassa asemalaiturin katoksen päällä toinen vasemmalta

Itse paikalla meitä odotti jonkinasteinen yllätys. Tiesimme kyllä olevamme vanhalla rautatieasemalla, mutta jotenkin vasta paikan päällä tajusi, että aseman ohi menee myös junia. Kyseessä on Reinin vartta mukaileva päärata, joten liikennettä on paljon päivin öin. Lisäksi huoneemme oli radalle päin. Talo oli kuitenkin saksalaista vankkaa tekoa ja äänieristykset hyvässä kunnossa, joten loppujen lopuksi junat häiritsivät melko vähän. Majapaikassa oli pieni yhteinen aamiaishuone (aamiainen kuului hintaan) ja terassi, josta saattoi katsella ohi kulkevia junia. Pienenä yksityiskohtana aamiaishuoneessa oli kylmäkaappi, jossa oli viiniä olutta ja virvoitusjuomia tarjolla omakustannushintaa: olut 1€ ja 20 cl paikallista valkkaria 2€.

Walluf on ensimmäinen Frakfurtin länsipuolella sijaitsevista Rheingaun viinikylistä. Wallufista länteen on Reinin varella noin 6-7 kilometrin välein näitä pieniä viinikyliä. Emäntämme kertoi, että viikonloppuna on viereisessä Entvillen kylässä ruusufestivaalit. Kylä on kuulemma viiniensä lisäksi kuuluisa myös ruusuistaan. Suuntasimme sinne lauantaiaamusta paikallisjunalla. Kylä on pieni ja sen kävelee läpi 10 minuutissa. Kylän rannassa on pieni linna ja siellä löysimme varsinaisen ruusujen metsän; kaikenlaisia ruusuja, isoja ja pieniä, kaiken mahdollisen värisiä ja tuoksu aivan huumaava. Tämä todella on ruusukaupunki. Pyörimme kaupungilla aikamme ruusuja ihastellen ja aina välillä istahtaen juomaan lasillisen paikallista rieslingiä. Sää oli mahtava ja väkeä liikkeellä paljon.

Entvillen ruusuja

Saksalaista alkoholipolitiikkaa

Illaksi suuntasimme omaan kyläämme ja poikkesimme paikalliseen ravintolaan syömään. Ensimmäistä kertaa tuntui siltä, että kyllä nämä saksalaiset osaavat sittenkin tehdä muutakin ruokaa kuin schnitzeleitä ja makkaroita. Otimme pääruuaksi molemmat ankanrintaa rusina-viinikastikkeessa ja annos oli ihan mahtava. Ja tietenkin maistoimme paikallista viiniä. Syötyämme kävelimme pitkin Reinin rantaa pieneen puistoon, jossa on iso viinitynnyri. Iso tarkoittaa tässä sellaista johon mahtuu mies sisälle viinipulloineen. Kyseessä on viinimyynti- ja maistelupiste. Paikallisilla näyttää olevan tapana tulla piknikille puistoon – omat syötävät mukaan ja viini ostetaan tynnyristä.

Reisling sekt ja Rein

Tällaista alkoholipolitiikkaa haluaisi myös Suomeen. Tämä tynnyri oli paikallisten viinituottajien ylläpitämä. Tynnyri piti viikoittain vaihtuva viinitila, siis myös viinit vaihtuivat viikoittain. Erittäin hyvä idea. Siinä sitten istuimme viinistä nautiskellen ja Reiniä pitkin lipuvia laivoja katsellen.

Viinimaisemaa Rheingaussa

Sunnuntainna suuntasimme jalan hieman syvemmälle ”sisämaahan” pois Reinin varrelta.

Tarkoituksena oli vaellella viinitarhojen keskellä. Joitakin kävelyreittejä oli alueella merkattu, mutta me hukkasimme opasteet parin kilometrin kävelyn jälkeen. Siispä nokka kohden seuraavaa kylää. Päädyimme Martinsthal nimiseen pikkukylään. Pääkatua kävellessämme huomasimme pienien viinitalon olevan auki – tai ainakin ovet olivat auki ja valot päällä. Pihalla törmäsimme nuoreen mieheen, joka osoittautui myöhemmin viininteosta vastaavaksi. Hän pahoitteli sitä, että tänään ei heillä ole maistelu tarjolla näissä tiloissa, mutta tuolla alhaalla puronrannassa olevassa kesäravintolassa saa maistella heidän tuotteitaan – suunta siis sinne. Otimme lasilliset ja vietimme pienen sadekuuron ajan katetulla terassilla. Isäntä tuli myös paikalle ja kysyin haluammeko maistella myös muita heidän viineistään – toki se meille kävi. Viinit olivat erinomaisia ja sovimme palaavamme maanantaiaamuna ostamaan muutaman pullon mukaan.

Seuraavana aamuna pakkasimme kamamme autoon ja lähdimme suuntaamaan kohden Tanskaa, Ruotsia ja kotia. Ennen moottoritielle suuntaamista piti kuitenkin käydä uudestaan

Viinitilan isäntä

siellä viinitilalla. Tilan nimi ole Engelmann-Schlepper. Isäntämme Johannes oli jo työn touhussa kun saavuimme paikalle. Halusimme maistaa tiettyä viiniä, mikä ei ollut tarjolla edellisenä päivänä kesäravintolassa. Siinä istuessamme kysyin, voisiko hän näyttää meille kellariaan ja kertoa viinin valmistuksesta. Se kävi hänelle hyvin ja tarinaa riitti hyvinkin tunniksi. Kävimme yksityiskohtaisesti läpi miten he käsittelevät rypäleitä hellävaraisesti, millaisia hiivoja he käyttävät, miten viineistä saadaan sopivan makeita, miten tynnyrit pestään jne. Johannes kertoi kuohuviininsä valmistuksesta. He käyttävät hyvin pientä painetta rypäleitä murskatessa, jotta vain paras mehu päätyisi viiniin. Rypäleihin jää heidän puristuksensa jälkeen vielä paljon mehua, jonka he toimittavat eteenpäin suuremmalle kuohuviinin valmistajalle nimeltä Henkell. Tästä jämästä tehdään Suomessakin suosittu ja suhteellisen hyvänä pidetty Henkell Trocken. Lopulta päädyimme ostamaan muutaman laatikollisen talon viinejä: erinomaista rieslingiä ja tietenkin tätä sektiä, jonka jämistä tuo Henkell Trocken tehdään.

Näin sitä viiniä tehdään ...

On erittäin mukavaa hankkia viinejä näin suoraan tuottajalta. Ainakin tietää miten viinit on tehty ja että laatu on tärkeää tuottajalle. Tämä tuo aivan uuden aspektin viinin maistelun, kun tietää millaista itse tuottaja näkee viininsä olevan. On sitten mukava tuumailla syksyllä ja talvella näitä kesän muistoja tutun viinipullon ääressä.

Bormio

Bormion kylä Alppien sylissä.

Matka jatkuu ohi Milanon ja Como järven idyllisten maisemien kohti Alppien sylissä olevaa Bormiota. Bormio on paremmin tunnettu talviurheilukeskuksena, mutta meillä oli tarkoituksena vaeltaa pitkin vuoria ja tietenkin seurata ohi kulkevaa Italian ympäriajoa. Tällä kertaa majapaikaksi oli valikoitunut huoneisto (makkari, kylppäri ja oleskelutila/keittiö) paikallisen perheen pitämästä talosta. Talo sijaitsi erinomaisella paikalla laskettelua silmällä pitäen – vain kivenheiton hissien lähtöpaikalta. Mutta nyt laskettelukausi oli ohi ja huoneiston sain alle puoleen hintaa verrattuna hiihtosesonkiin. No pitihän tässä jokin yllätyskin olla. Olimme varanneet majapaikan osittain sen perusteella, että saisimme auton yöksi talliin. Talon alla olikin iso autohalli. Ongelmana oli, että ajoliuska oli remontissa ja talliin ei päässyt. Siispä jätimme auton talon pihanurmikolle. Emäntä lupasi liuskan olevan valmis muutamassa päivässä. Saimme auton talliin viimeiseksi viidestä yöstä.

Auto jäi pihalle

Vaellukset vuorilla

Pääsyy Alpeille pysähtymiseen oli vaeltaminen. Uudet vaelluskengät oli ostettu jo muutama kuukausi aikaisemmin ja ehditty jo ”sisään ajaa” kotimaassa. Bormion kylän ympäristössä löytyy paljon eritasoisia vaellusreittejä. Valitettavasti kartat, tai ainakaan ne jotka me käsiimme saimme, eivät olleet kovin yksityiskohtaisia. Myös reittien merkintä maastossa osoittautui melko säästeliääksi, joten eksymisvaarakin oli ilmeinen. itse Bormion kylä on noin 1200 metrin korkeudessa ja ainoa suunta kylästä on ylöspäin. Puuraja on noin parissa kilometrissä, samoin lumiraja tällä hetkellä.

Muutamana päivänä vaelsimme eri puolilla kylää vuoristometsien siimeksessä. Aamusella reput selkään ja  polulle. Polut kiertelivät ylös alas vuoren rinteitä ja melko kotoinen olo siinä kuusimetsässä samotessa tuli. Ainoat erot kotimetsiin oikeastaan olivat mäkien jyrkkyydet ja tunne, että henki loppuu korkeassa ilmanalassa. Yhtenä päivänä ajoimme ensin autolla hiukan ylemmäksi 1700 metriin, josta tavoitteena oli kivuta yli puurajan. No ensimmäisen sanan mukainen mutka tuli matkaan ensimmäisen kilometrin jälkeen. Edessä oli risteys, josta oli kolme eri jatkomahdollisuutta – eikä tietenkään minkäänlaista opastusta. Siinä sitten talsitttiin puolen kilometriä ylämäkeen huomataksemme tämän olevan väärä polku. Paluu takaisin ja uusi yritys, joka osoittautui oikeaksi. Seuraava haaste tuli läheisellä niityllä, joka läpi polku kulki. Siellä oli lauma vuohia ja isosarvinen pukki, joka näytti olevan niityn valtias. Päätimme hiukan kuokata niityn laidasta ja antaa pukin hallita niittyänsä rauhassa.

Minä vartioin täällä

Missä polku?

Tämän jälkeen polku suuntasi kohti puurajaa. Vähitellen metsässä alkoi olla enemmän ja enemmän lunta. Polku oli hukassa muutaman kerran, mutta tämä polku oli melko hyvin merkattu, joten pääsimme etenemään, kunnes lunta alkoi olla joka puolella. Puurajalle olisi ollut puolisen kilometriä matkaa, mutta kun polkua ja opasteita ei enää näkynyt lumen alta, oli pakko palata takaisin jonkin matkaa ja valita alempi polku. Muutaman metsäkilometrin jälkeen pääsimme Bormio 2000 laskettelukeskukseen, josta laskeuduimme tietä pitkin autolle.

Giro

Giro d’Italian rankin päivä osui (eikä vahingossa) Bormiossa olo aikanamme. Passo dello Stelvion nousua on pidetty yhtenä haastavimpana, mitä ammattilaiset yleensäkään ajavat näissä isoissa ympäriajossa. Jotteivatkuskit pääsisi liian helpolla, oli samalla etapilla mukana myös kaksi muuta erittäin haastavaa nousua. Stelviolla on mittaa 22 km, jonka aikana noustaan 1200 metristä 2750 metriin. Lisähaasteen kisaan toi se, että Stelvion huipulla oli vielä viikkoa ennen kilpailua 3 metriä lunta.

Olimme päättäneet patikoida muutaman kilometrin ylös mäkeä. Tällä kertaa otimme myös sääennusteet tosissamme ja pakkasimme reppuun eväiden lisäksi myös sadevaatteet. ”Oikaisimme” mäen alaosan vaellusreittiä pitkin ja jatkoimme tietä (kilpailureittiä) pitkin vielä pari kilometriä. Päädyimme lopulta noin 6 km päähän nousun alusta 1550 metrin korkeudelle sopivaan serpentiinimutkaan. Niin ja taas satoi kun olimme Giron etapin varrella. Tämä oli kaiken kaikkiaan neljäs etappi, mitä olemme olleet seuraamassa ja kolmas kerta kun satoi. Sade alkoi jo katsomapaikalle patikoidessa ja jatkui oikeastaan siihen asti kun jälleen pääsimme kämpille. Sillä korkeudella, missä me olimme, lämpöä oli 10 astetta ja kuuleman mukaan huipulla lähellä nollaa. Tämä tarkoitti ajajille huipulla lumisadetta.

Suomalainen kannustaja vesisateessa

Kastuivat ne muutkin

Olimme paikalla hyvissä ajoin paria tuntia ennen kisaajien saapumista. Väkeä oli jo meidän saapuessa muutamia ja pikku hiljaa lisää tuli lähinnä pyörillä. Paikalla oli ainakin suomalaisia (=me), paikallisia ja hollantilaisia. Väkeä kulki tasaisena virtana läpi sateen kohti ylempiä katselupaikkoja. Oli joukossa muutama muukin suomalainen, jotka moikkasivat Suomen lipun nähdessään. Jälleen toistui jo tuttu kaava: ensin harvakseltaan muutamia kisatallien autoja ja järjestäjien moottoripyöriä. Sitten kiihtyvällä tahdilla erilaisia ”virallisia” kulkuneuvoja: toimitsijoita, valokuvaajia, poliiseja ja kaikenlaista muuta ”tärkeää” väkeä. Lopulta tuli ensimmäiset ajajat. Nämä koettivat ihan tosissaan olla ensimmäisenä Stelvion huipulla, jossa odotti erikoispalkinto ensimmäiselle (etappi siis jatkui siitä vielä ensin alas ja sitten seuraavalle vuorelle). Sitten tuli pinkkipaitaisen johtajan ryhmä, jossa oli nelisenkymmentä ajajaa. Loput sitten isoissa tai pienemmissä ryhmissä. Ja tietenkin Veikkasen Jussikin kipusi ohitsemme kohti vuoren huippua. Jussilta irtosi jälleen hymy vesisateen keskeltä kun kuuli suomalaisten kannustuksen. Viimeisillä kuskeilla tuntui olevan, väsymyksen lisäksi myös paljon teknisiä ongelmia, koska roikkuivat kiinni tallien huoltoautoissa (siis autot hinasivat kuskeja kohti huippua). Parissa kymmenessä minuutissa kisa oli kohdaltamme ohi ja sen jälkeen alkoi kansainvaellus takaisin kohti selkenevää Bormiota.

Kärkiryhmä

Stelvio pyörä ja auto

Vielä hymyilyttää

Olin jo Suomessa miettinyt Stelvion valloittamista pyörällä. Giron jälkeisenä päivänä sää näytti hyvältä, joten pistin pyörän ajokuntoon, pakkasin laukkuun lämmintä ja suuntasin mäkeen. Jalat olivat kyllä jo valmiiksi väsyneet kahden edellisen päivän vaelluksista ja jotakin ylimääräistä tuntui olevan keuhkotorvessa – yskitti eikä henki oikein kulkenut. Mutta silti matkaan. Vähimmäistavoitteena oli nousta 2000 metriin ja matkassa puoleen väliin mäkeä. 

Aurinko paistoi ja lämpöä tuntui olevan mukavasti – ainakin alhaalla kylässä. Ensin kylän halki ja sitten risteykseen, jossa luki Stelvio ja kylti joka kertoi kyseessä olevan 40. mutka huipulta alas. Jokaisessa mäen neulansilmämutkassa oli pieni kyltti, jossa oli mutkan järjestysnumero ja korkeus merenpinnasta. Siitä alkoi mäki; ensin aika loivasti, mutta hyvin pian jyrkkyys iski. ”Olikohan tämä sittenkään ihan viisasta” ja ”kylläpä vaellukset tuntuvat jaloissa” vilahti mielessä. Muutaman kilometrin jälkeen pidin ensimmäisen tauon. Pistin pitkä housut jalkaan ja lisähihat käsiin. Samalla syke ehti hiukan tasaantua. Sitten uudestaan matkaan. Muutamat ensimmäiset polkaisut tuntuivat kevyiltä, mutta vain muutamat. Mäessä ei juurikaan ole tasaisempia kohtia, joissa pääsisi edes vähän levähtämään. Jos halusi laskea sykettä, piti pysähtyä. Pyrin ajamaan aina vähintään kilometrin ennen seuraavaa huilia. Pian ohitin edellisen päivän Giron katselupaikan ja matka jatkui ylemmäs ja ylemmäs. Muita pyöräilijöitä ei juurikaan näkynyt. Yksi kaveri  kylläkin pyyhälsi ohi melkoista haipakkaa ja hukkui pian seuraavien mutkien taakse. Alussa tie mutkittelee osittain metsän siimeksessä tai muuten vain sitten, että tietä ei juurikaan näe eteenpäin, mutta noin 7 kilometrin nousun jälkeen edessä avautuu kilometrejä rinnettä edessäpäin ja tie mutkittelee maastoa mukaellen johonkin tuonne ylös. 

Tuonne se tie menee ...

... ja sama kohta ylhäältä - tähän asti pääsin tällä kertaa

Yhdessä vaiheessa lähes kahdessa kilometrissä tuntui siltä, että nyt loppuvat voimat. Pieni tauko ja uusi yritys – tähänkö tämä nyt jää. Tuntui kuin jaloista olisi yht’ äkkiä hävinnyt kaikki viimeisetkin voiman rippeet. Sisulla vielä muutama polkaisu ja sitten helpotti – ainakin henkisesti. Joku oli maalannut tiehen merkin, että tässä kohtaa oli 14%:n nuosu – siis sika jyrkkä. Sitä vaan ei tajunnut olevansa mäen jyrkimmässä kohdassa. Jyrkkää kesti muutaman sata metriä ja sitten helpotti. Seuraavassa mutkassa olikin jo 2 kilometrin korkeusmerkki – vähimmäistavoite oli saavutettu. Jatkoi vielä kilometrin verran mäen ainoa kuppilan pihalle, josta hetken maisemia ihailtuani ja tuulitakin päälle puettuani lähdin alas. Laskussa nopeus nousi paikoitellen pitkälti yli viidenkympin. Kovempaa en uskaltanut. Yhdellä lyhyehköllä suoralla annoin pyörän rullata hieman yli viittäkymppiä ja eikös siinä vauhdissa joku toinen nuorimies pyyhällä pyörällänsä ohi. Alas pääsin ilman sen kummempia ongelmia ja kyllä kämpillä virvoke maistui hyvän lenkin jälkeen. Jotain kylläkin taisi jäädä vielä hampaan koloon. Bormiossa muuten oli seuraavana lauantaina kisa, jossa harrastajat ja myös kilpailijat kipusivat näitä lähiseudun nousuja. Kisaan pääsemisen edellytyksenä oli lääkärintodistus hyvästä kunnosta. Lyhin matka olisi ollut 60 km ja pisin 160 km.

Seuraava päivänä valloitin Stelvion – tosin autolla. Kumpa hiukan pitemmälle olisi vielä jatkanut, niin edessä olisi auennut kuumainen ylätasanko. Sitä jatkui muutamia kilometrejä, kunnes alettiin tulla jo lähelle huippua. Viimeisen kolmen kilometrin aikana alkoi tien vieressä olla yhä enemmän ja enemmän lunta. Huipulla sitä oli arviolta se 3 metriä. Huipun toisella puolella on samanlainen serpentiinimutkien kokoelma. Kyseiset tiet kummaltakin puolelta huipulle ovat pyöräilijöiden lisäksi myös moottoripyöräilijöiden suosiossa. Niitä näkyi erittäin paljon. Näiden lisäksi hyvällä säällä mainio peli mutkitella ylös tai alas näytti olevan avoauto.

Ja sitten takaisin pikku hiljaa kohti Suomea.

Pöyrälenkkejä ja viininmaistoa

Pöyräilymaisemaa

Alban ympäristössä ovat aivan mainiot maastot niin maatie- kuin myös maastopyöräilylle ja pyöräilijöitä näkee joka paikassa: pienet ja isommat porukat kiipeävät rinteitä, yksittäiset lähinnä keski-ikäiset miehet laskevat mäkiä alas yli viittäkymppiä kalju kiiltäen (siis ilman kypärää) ja kahviloiden terasseilla kommentoidaan edellistä nousua ”urheilujuomaa” siemaillen.

Maantiepyöräilyyn alueen kapeat tiet antavat sopivasti haastetta. Paikasta toiseen ei pääse suoraan vaan aina on kierrettävä jokin mäen tai kukkulan kautta. Ilman karttaa on eksymisen vaara melko suuri varsinkin, jos ei pysty hahmottamaan mielessään noin kymmenkunnan kylän sijainteja toistensa suhteen.  Kylillä on kyllä näköyhteys toisiinsa, mutta koska suoraa tietä ei ole, voi olla että päädyt aivan toiseen kylää mihin tähtäsit. Ja sitten nämä mäet. Niitä on sopivasti. Korkeuseroa on parhaimmillaan 400 metriä ja jyrkkyyttä löytyy ihan tarpeeksi. Jyrkin kohta, mihin itse olen törmännyt (en kylläkään tällä matkalla) oli 300 metriä nousua kahden kilometrin matkalla. Maastopyöräilyyn voi käyttää merkittyjä vaellusreittejä, jotka risteilevät viinitarhojen ja pienten metsiköiden keskellä mäeltä toiselle. Koska reitit ovat pääsääntöisesti suunniteltu kävelijöille, on paikka paikoin niin jyrkkiä kohtia, ettei niitä kyllä ajamalla ylös pääse.

Jyrkkää on, tämän mäen kyllä ajoin vain alas

... ja mutkan takana mäki jatkuu
ja jyrkkenee

Tällä kertaa itselläni oli mukana maatiemankeli. Asuimme siis mäen laella, tai oikeastaan muutama kymmen korkeusmetriä La Morran kukkulalta alaspäin. Sieltä kun lähti lenkille, niin ensimmäiset 4-5 kilometriä menivät aina tosi kevyesti – alamäkeen.  Tämä kyllä tarkoitti myös sitä, että takaisin oli aina ylämäki. La Morraan pääsi ylös kolmea tietä: yksi sopivan haastava mäki tai 2 suhteellisen kovaa mäkeä. Sopiva tarkoittaa nousua Barolon kylästä: 3 km ja 200 metriä nousua ja vain muutama sata metriä jyrkkää. Muut kaksi ovatkin sitten hiukan haastavampia: 4 km ja nousua 300 metriä ja yli 10% jyrkkyyttä (tie nousee 10 m sadalla metrillä) ehkäpä noin kilometri. On se hyvä, että vaihdoin jo kotona uuden kevyemmän takarataspakan – alkoi jo usko omiin voimiin hiipua mäen puolivälin jyrkissä kohdissa. Juuri kun olit noussut 100 metriä tosi jyrkkää mäkeä ennen helpottavaa mutkaa ja sen takana loivenevaa mäkeä huomaatkin, että eihän tämä tästä loivene vaan edessä aukeaa samaa jyrkkyyttä puolen kilometrin suora. Kääntöpuoli on sitten nuo alamäet – mikäs sen mukavampaa kuin lasketella serpentiiniä alas.

Tälläisiä merkkejä kaipaisi Suomeenkin

Koska pyöräilijöitä on paljon, ovat autoilijat myös tottuneet heihin ja ovat erittäin kohteliaita ja huomaavaisia. Ohittaessa jätetään puolitoistametriä väliä ja jos ei ohi siten pääse niin jäädään odottamaan sopivaa paikkaa – vaikka hitaasti ylämäkeä kivutessa. Samaa huomaavaisuutta toivoisi myös Suomessa.

  

Ennen mitään muuta tämä Barolon alue tunnetaan viineistään ja se näkyy kaikkialla. Mihin vain päänsä kääntää niin aina näkyy pääosin viiniviljelyksiä ja kaikilla teillä on vähintään sadan metrin välein kyltti opastamaan johonkin sadoista viinitiloista. Pääosin tilat ovat melko pieniä perheyrityksiä, mutta on joukossa muutama vähän isompikin. Kaikki ravintolat tarjoavat hyvin kattavan otoksen paikallisia viinejä, tosin ei sitten missään muualla tuotettuja. Täällä Italiassa viini katsotaan oikeutetusti elintarvikkeeksi ja sen tuottajat maanviljelijöiksi.

Valinnan vaikeutta

Paras

Juuri näinä viikkoina eri kylät järjestävät tilaisuuksia, joissa kylän tuottajat esittelevät ensi kertaa vuoden 2010 barolo-viinejään. Toki ne ovat pääosin vielä tosi nuoria juotavaksi ja vaativat kypsytystä jopa vuosikymmeniä. La Morran kylän vuoro esitellä viinejään oli nyt viikonloppuna.  Paikalliset tuottajat pitävät kylän keskustassa yllä pientä viininmyynti ja –esittelytilaa, Cantina Communale di la Morraa. Sinne oli järjestetty maistiaistilaisuus, jossa oli esillä 11 tuottajan 38 eri baroloa  - vertailun mahdollistamiseksi osa myös vanhempia kuin 2010. Sisäänpääsy oli 10 € ja siihen siis sisältyi kaikki maistelu ja eritoten viinien esittely. Tuottajat kertoivat viineistään ja niiden valmistuksesta – tosin yhteisen kielen löytyminen oli joidenkin kohdalla pieni haaste. Omasta mielestäni parhaimmaksi osoittautui Renato Ratti nimisen tuottajan Conca. Kävin myymälän puolella katsomassa mitähän se maksaisi ottaa mukaan – hiukan yli 60€/pullo. Kyseinen viini olisi parhaimmillaan kun täytän 70-vuotta.

Tietenkin pistäydyimme Serralungan turisti-infossa moikkaamassa Riikka Sukulaa. Riikka kertoi viinin kukinnon olevan juuri nyt kriittisimmillään ja seuraava viikko ratkaisen hyvin suurelta osin sen, kuinka hyvä sato tänä vuonna saadaan. Itse he olivat juuri tuoneet markkinoille vuoden 2010 barolonsa sekä 2012 barberan. Jotakin taisi päätyä myös meidän autonperäämme. Riikalla ei ollut haluamiamme pulloja siellä infossa, joten hän toi ne meille La Morraan myöhemmin samana iltana. Tämä jotenkin kuvastaa ihmisten avuliaisuutta ja ystävällisyyttä tällä suunnalla.

Ja matka jatkuu kohti alppeja.

La Morra jää taakse, näkymä huoneistomme katolta

KASKAS

Ilta hämärtyy La Morrassa

La Morra

Aamupalanäkymä

Torino jäi taakse ja siirryimme tuttuihin maisemiin Baroloon. Kahtena aikaisempana vuotena (satavuottamatkassa.blogspot.fi ja satakaksvuottamatkassa.blogspot.fi) olemme yöpyneet Albassa, mutta tänä vuonna varasimme huoneiston aivan Barolon viinialueen sydämestä La Morra nimisestä kylästä. Ja kylläpä oli hyvä valinta ainakin majoituksen paikan kannalta. Olemme puolen kilometriä kylän kirkolta noin 500 metrin korkeudessa. Huoneistossamme on pieni piha ja sieltä avautuu näkymät yli koko Barolon alueen. Vasemmalla siintää Alba, suoraan edessä noin kolmesataa metriä alempana laakso ja alueen muut kylät omilla kukkuloillaan siellä täällä. Täällä todella tuntee olevansa viinialueen keskellä. Meillä on pihaa noin 4 metriä talon seinästä ja siitä sitten alkaa viinitarha. Vaikka paljon olen matkustanut ja monessa paikassa yöpynyt niin en kyllä muista yhtä hienoa näkymää.

Villa Carita alarinteestä nähtynä. Huoneistomme on alatalon vasemmassa päädyssä

Majapaikkamme omistaa Bocchinon perhe, Cinzia ja Eugenio. Heillä tämä majatalon pyöritys on vain pieni lisä ja varsinaisesti he pyörittävät pientä viinitilaa. Tai oikeastaan tila on väärä nimi (mutten parempaakaan termiä tähän keksinyt). Täällä on tapana, että saman ”tilan” viinipalstat ovat siellä täällä ympäri viinialuetta. Itse viinin valmistamo on sitten pistetty pystyy jonnekin. Osa niistä on ihan keskellä kylää ja osa jossakin viinitarhojen keskellä. Bocchinojen viinin valmistamo on läheisessä Santa Marian kylässä (joka tietenkin näkyy pihaltamme 3 kilometrin päässä). Bocchinoilla on yhteensä viisi hehtaaria viinitarhoja ja kaikki hiukan eri paikoissa. Tässä ihan talon lähellä puolen kilometrin päässä he viljelevät nebbiolo-rypälettä, josta tekevät barolo viiniä. Barolo nimeä saa käyttää ainoastaan Barolon alueella viljellystä, nebbiolo-rypäleestä tehdystä, vähintään kolme vuotta tammitynnyrissä kypsytetystä viinistä. Lisäksi Bocchinoilla on muutama palsta barbera-rypälettä lähellä viininvalmistamoa ja nebbiolaa lähellä Roddin kylää. Tästä jälkimmäisestä he tekevät Langhe nebbiola –viiniä (eikä siis Baroloa), koska viinipalsta sijaitsee muutaman kilometrin Barolon alueen ulkopuolella.

Tuon yllämainitun kuulin talon isännältä. Kun tapasimme Eugenion taloon tullessamme, tietysti kysyin mahdollisuutta tutustua hänen viinitilaansa. Yhteinen aika löytyi ja isäntä itse lähti oppaaksi majapaikasta kohti viininvalmistamoa. Kyseessä on suht’ pieni talo, jossa on pieni, melko vaatimaton maistelutila/keittö ja pari isompaa tilaa viinin valmistukseen ja säilytykseen. Toisessa isommassa tilassa olivat viinin puristimet ja neljä isoa terästankkia viinin käyttämiseen. Toisessa tilassa oli muutamia isoja tammitynnyreitä (iso siis tarkoittaa noin muutaman tuhannen litran tynnyreitä) ja muutamia hiukan pienempiä. Yksinkertaiset paperilaput kertoivat mitä missäkin on: barolo 2012 tuossa tynnyrissä ja barbera tuossa toisessa. Suurin osa viinistä oli kuitenkin jo pulloissa odottamassa etikettejä, jotka liimataan pulloihin vasta kun pullo on lähdössä viinitilalta. Bocchinot tuottavat vuodessa noin 24 000 pulloa viiniä, jota markkinoivat ja myyvät ympäri Eurooppaa, Yhdysvaltoja ja Japania. Eiköhän noista jokunen tartu meidänkin mukaan auton perään.

Käymistankkeja

Tutustuimme viinin valmistukseen ja säilytykseen sekä tietenkin maistelimme viinejä. Eugenio avasi meille barbera, nebbiolo ja kaksi eri vuosien barolo pulloa. Hän kertoi maistelun lomassa omasta viinintekofilosofiastaan. Viinit ovat luomuviinejä ja isäntä kertoi hyvin mielellään mitä se käytännössä tarkoittaa. Ihan kaikkeen ei kyllä löytynyt yhteistä kieltä ja se kompostituoteilla lannoittaminen jäi hiukan auki. Homeen ja tuhohyönteisten torjuntaa Bocchinot käyttävät kaikenlaisia luonnon omia tuotteita kuten nokkosista tehtyä jauhoa, joka sekoitetaan veteen ja ruiskutetaan viiniköynnösten päälle. Myös rikkaruohoja siedetään enemmän kuin kemikaaleihin luottavilla tarhoilla.

Ylpeä isäntä esittelee viinejään

Omasta historiastaan Eugenio kertoi alun perin lukeneensa taloustiedettä, vaimon isoisältä kuitenkin jäi pieni viinipalsta 90-luvulla ja hän vaimonsa kanssa päätti perustaa oman viinitalon. Siitä tarhojen määrä on hiukan kasvanut nykyiseen laajuuteen. Lisääkin olisi ollut äskettäin tarjolla, mutta kuulemma hinta oli tullut esteeksi. Lähtöhinta hehtaarista viinitarhaa Barolossa on 400 000€. Sinänsä viinitarhat ovat viime aikoina olleet hyvä sijoitus ja ne ovat pitäneet hyvin hintansa viime vuosien taloudellisissa myrskyissä.

Ilta La Morrassa

Illan hiljalleen hämärtyessä on mukava istuskella päivällisen jälkeen pihalla hyvää valkoviiniä ja mansikoita nauttien. Laaksossa valot syttyvät pikku hiljaa ja linnun laulavat pitkin viinitarhoja. Käki kukkuu jossakin lähellä ja kirkon kellot soittavat. La Morrassa on kahdet kirkonkellot, joista toiset soivat tasatunnein ja toiset jostakin syystä 4 minuuttia yli tasatunnin.  Mutta yksi ääni on yli muiden: kaskaiden soitto kuuluu joka suunnasta melko hypnoottisella tavalla. Siitä muuten tuo otsikko. Aina puhutaan kaskaiden soitosta, mutta mikäs oikein on yksikkö tuosta hyönteisen nimestä. No se on kaskas.

Giro d’Italia

Pink

Torstaina oli Barollossa tai oikeastaan kaikkialla Barbarescon ja Barolon välillä suuri päivä. Giro d’Italian (siis pyöräilykilpailu Italian ympäriajo) etappi ajettiin tänään. Ympäriajossa on 22 päivä etappia, joiden keskipituus on jossakin 160 km tietämillä. Suurin osa etapeista on ryhmälähtöjä ja etapin voittaa ensiksi maalin tullut. Tänään oli kuitenkin vuorossa henkilökohtainen aika-ajo 42 km Barbarescosta Baroloon. Siinä kilpailijat lähtevät minuutin välein kelloa vastaan ja peesaaminen on kielletty. Siis koetetaan ajaa etappi niin lujaa kuin päästään alusta loppuun.

Lähdimme aamupäivällä yhdentoista kiepeissä laskemaan fillareilla La Morrasta kohti 200 metriä alempana olevaa Baroloa ja etapin maalipaikkaa. Minulla oli oma pyörä mukana ja Tiina sai talosta lainaksi vanhan painavan maastopyörän esiasteen. No pienellä laitolla siitä sai ihan ajettavan. Olimme yrittäneet katsella säätiedotuksia, jotka olivat aivan samanlaisia kuin kaikkina muinakin päivinä tällä viikolla. Sadetta oli ennustettu, mutta niin oli ennustettu alkuviikon joka päiväksi eikä tippaakaan ollut satanut. Joten ei sadevaatteita mukaan. Matkassa olisi ollut kolme vedenpitävä takkia, sadeviitta sekä muutamia sateenvarjoja.

Matkaa alas on noin 5 km ja mitä lähemmäksi Baroloa laskeuduimme sitä enemmän alkoi näkyä ihmisiä, autoja ja eritoten poliiseja. Itse kylässä oli melkoinen hässäkkä päällä vaikka ensimmäisen ajajan maaliin tuloon oli vielä muutama tunti aikaa. Sponsorien kojut olivat täyttäneet kylän tarjoten kaikenlaista rihkamaa ja maistiaisia. Väkeä oli paljon enkä kyllä koskaan muista nähneeni yhdessä paikassa niin paljon maantiepyörijä ja pyöräilijöitä. Liikkeellä oli ketjunpöyrittäjiä teinistä vaariin niin naisia kuin miehiä. Ja pyöriä myös oli kaikenlaisia. Joku harrastaja ajoi vanhalla teräsrunkoisella Bianchilla ja joku toinen taas kymppitonnin hintaisella hiilikuiturunkoisella sähkövaihdepyörällä. Mutta yhteistä kaikille tuntui olevan rakkaus lajiin.

Jussi

Asetuimme aluksi mutkaan sadan metrin päähän maalista viinitarhan rinteelle. Aikaa oli vielä pitkälti toista tuntia ensimmäisen kilpailijan saapumiseen. Paikalliset juontajat pitivät kisatunnelmaa yllä (vaikka emmehän me siitä mitään tajunneet). Ja sitten tuli se sade – ei mikään kaatosade, mutta harvakseltaan isoja pisaroita lyhyissä kuuroissa. Olin laskenut, että ainoa kisassa mukana oleva suomalainen kilpailija, Jussi Veikkanen, tulisi maaliin noin 80 minuuttia ensimmäisen kilpailijan jälkeen. 

Muutaman kymmen ajajan maaliin tulon seurattuamme siirryimme vielä lähemmäs maalia erään talon katoksen suojiin. Sade ei ollut enää mitään ihan pientä ja ukkonenkin alkoi jyrähdellä. Katoksen suojasta katselimme kuinka kuskit yksi toisensa jälkeen puski lyhyen maalimäen ylös. Noin 5 minuuttia ennen kun olin laskenut Veikkasen saapuvan sade taukosi ja siirryimme radan viereen, mellakka-aidan taakse 50 m maalista. Pari minuuttia siinä seisottuamme taivas aukesi ja vettä satoi oikein kunnolla. Ja ne sateen pitävät takithan olivat kämpillä. Muutama minuutti laskettua aikaa myöhemmin Jussi kurvasi näkyviin. Suomen liput liehumaan ja kova huuto sai Jussinkin sateen kastelemille kasvoille hymyn. Tarvosipa hän jopa ylävitosia, joten ei tainnut siinä vaiheessa olla enää ihan kaikki pelissä.

BMC:n tallipäälikkö ja hänen autonsa

Kilpailun kärjen maaliintuloon oli vielä muutama tunti aikaa, joten päätimme tutustua uudelleen kisakylän tarjontaa. Melkoinen markkinameininki oli menossa. Kävelimme hiukan sivummalle ja löysimme itsemme kilpatallien huoltoautojen keskeltä: hienoja autoja ja vielä hienompia pyöriä

Etapin voittaja Uran lähestyy maalia

autojen katoilla. Joitakin hiukan tuntemattomampia kilpailijoita sukkuloi autojen lomassa. Kierroksemme jälkeen palasimme takaisin reitin varteen, mutta tällä kertaa hiukan kauemmas maalista noin 300 metrin päähän. Ja tässä vaiheessa sadekin oli kokonaan lakannut. Yksitellen enemmän tai vähemmän väsyneet kilpailijat tahkosivat ylös maalimäkeä. Kansa hurrasi kaikille, mutta äänekkäimmän kannustuksen tietenkin saivat italialaiset. Lopulta alkoi tulla etapin ratkaisun hetket. Kisakuulutuksista oli jo saatu ennakkotietoa matkan varrelta, että kolumbialainen Rigobertto Uran suorastaa lentäisi reitillä. Ensin kärkinimistä tuli italialainen Ulissi, joka meni kärkeen, sitten puolalainen Majka ja vain hetken hänen jälkeen Uran. Kilpailua tähän päivään asti johtaneella ja pinkissä johtajan paidassa ajavalla Cadel Evansilla olisi nelisen minuuttia aikaa ohittaa meidät pysyäkseen paidassa (siis pysyäkseen kokonaiskilpailun johdossa). Kolme minuuttia kulunut eikä Evansia näy. Helikopteri tosin on jo tuossa kukkulan takana, joten ei hän kaukana ole. Neljä minuuttia – nyt meni paita vaihtoon ja samalla Evans ilmestyi näkyviin, mutta hänen kannaltaan liian myöhään. Lopputulokset: Uran voitti ylivoimaisesti etapin ja sai pinkkipaidan, Ulissi oli etapin toinen ja Evans kolmas. Huomenna kisa jatkuu seuraavalla lyhyellä 150 km etapilla. Uran säilyttänee paitansa ainakin seuraaville vuorietapeille asti, kenties kisan loppuun.

Evans irvistää, mutta paita meni jo

Iso pyörä

Sumun laskeutuessa La Morraan väsyneet ja märät päivään tyytyväiset kisaturistit polkivat mäen ylös takaisin kämpille. Sumu on muuten nyt illalla melkoinen. Pihalla ei näy kuin korkeitaan 50 metrin päähän, jos sitäkään. Vaikea sanoa kuin ei näe mitään.

Sumu on laskeutunut laaksoon ylle.

Perinteinen kuva Barolo-kyltin viressä

Loppukevennykseksi italialaista huipputekniikkaa

Matkalla etelään

Matkaan päästiin, eikä mitään ainakaan vielä tunnu unohtuneen. Pari viikkoa ennen lähtö alettiin kerätä listaa mitä pitää tehdä ennen matkaa ja mitä pitää ottaa mukaan. Pikku  hiljaa ennen matkaa lista kasvoi ja samalla kaman määrä autossa. Saimme kuitenkin pakattua suht’ kaiken auton taakse ja näkösuojan vielä päälle (tosin fillari on takapenkillä :-) ).

Lohja – Turku - Tukholma - läpi Ruotsin – Juutinrauma – Iso-Belt - Vähä-Belt – Saksa; yhdellä vessatauolla ja toisella tankkaustauolla Tukholmasta Pohjois-Saksaan. Melko kivuttomasti matka meni. Ainoastaan hiukan Kööpenhaminan jälkeen tietyön aiheuttama ruuhka iski ja aikaa meni puolen tuntia ylimääräistä. Myöhään iltapäivällä saavuimme ensimmäiseen majoituspaikkaan Schleswigiin.

Olivat sitten haudanneet koiran hotellin pihaa

Schleswig on mukava pikkukaupunki muutama kymmenen kilometriä Tanskan rajalta etelään. Tiheään rakennettu keski-aikainen kaupunki: hyvin pidettyjä taloja, pihoja ja katuja. Kaupungin keskellä tietenkin kävelykatu kuten melkein aina keski-eurooppalaisissa pikkukaupungeissa. On se ihme, että Lohjalle tällainen ei sovi. Kuulemma karkottaa autoilevat asiakkaat. Hotelli oli varattu ennakkoon perusteella: google.maps – mitäs täältä löytyy – varataan tämä täältä rannasta. Pieni, tyypillinen saksalainen hotelli, ei mitään luksusta, mutta siisti ja kaikki toimi. Ja meillä oli parveke pienvenesataman suuntaan. Siellä oli mukava korkata matkan aloittava sekt.

Stau

Perjantai-aamuna matkaan jälleen. Matkaa edessä moneksi tunniksi. Eikä homma alkanut hyvin. 10 minuuttia moottoritielle ja muutaman kilometrin jälkeen stau. Ensimmäisenä tuntina etenimme 20 km. Siinä jo kävi mielessä, että kuinkahan pitkälle tänään ehtii vai pitääkö jo alkaa kohta etsiä seuraavan majapaikan puhelinnumeroa peruutusta varten. No siis tunnin jälkeen homma helpotti ja matkaan tuli vauhtia, aina välillä melko hurjastikin. Pohjat olivat jotakin 190km/h. Sitä vauhtia ei kyllä ihan joka kohdassa olisi uskaltanut ajaa, koska teiden pinta oli paikka paikoin melko kehno. Mukava matkavauhti oli 140-150km/h. Tosin noita ”vapaan nopeuden” pätkiä oli ehkä neljäsosa moottoriteistä.

Auf die Autobahn

Majapaikaksi oli kartalta valikoitunut pikkukylä nimeltä Gottenheim jonkin matkaa Sveitsin rajalta. Mitään ennennakkotietoa meillä ei ko. kylästä ollut. Moottoritieltä käännyttyämme totesin, että tuossa vieressähän kasvaa viiniköynnöksiä. Kylä osoittautuikin elävän viinin viljelyksestä: hyviä viinejä ja viljelijät ylpeitä tuotoksistaan. Alueen päärypäleet näkyivät olevan spät burgunder, weiss burgunder sekä uusi tuttavuus grau burgunder.

Majapaikkamme oli hienosti Landhotel Zur Krone. Itse asiassa viereisessä kylässä (Bötzingen, joka myös ylpeili viineillään) oli ihan samanniminen majapaikka ja läpi ajaessamme olimme pysähtyä sinne. Eipä kylässä juuri mitään muuta ollutkaan. Oikeastaan ainoa ravintola oli hotellin oma. Vaihtoehtona olisi ollut kebab-grilli tai kiinalainen(!), joten päätimme syödä poikkeuksellisesti hotelissa. Se olikin ihan positiivinen yllätys. Varsinkin paikalliset viinit ja 

Viini oli kylän ylpeydenaihe

jälkiruuat olivat guormet-tasoista. Ei siinä pääruuassakaan kyllä mitään haukkumista ollut. Hotelli ja ravintola sen yhteydessä olivat perheyritys. Nuorempi pariskunta, jossa mies oli kokki ja vaimo pyöritti muuta toimintaa. Jommankumman isä pyöri mukana ja auttoi huoneen esittelyssä ja tarjoilijana. Palvelu on aina hyvää kun on omat rahat pelissä. Mietin vain sitä, ettei taida näillä yrittäjillä juuri vapaita hetkiä olla. Niin ja huoneesta; kylläpä oli nariseva heteka ja muutenkin huone oli perinteistä saksalaista talonpoikaismallia. Ihan mukava paikka kaiken kaikkiaan ja kyllä täällä vois viihtyä hiukan pitempäänkin erityistesti, jos olisi maastopyörä mukana.  Merkattuja vaellusreittejä oli ympäriinsä pitkin viinialuetta, mutta tämä on jätettävä ehkä seuraavaan reissuun.

Herkullinen jälkiruoka etelä-saksalaisittain

TORINO

Italia näkyy edessä

Lauantai-aamuna matka jatkui läpi Sveitsin kohti Torinoa – tietenkin vasta kun paikalliset viinit oli hankittu. Valitettavasti edellisenä iltana nautittuja ei löytynyt. Basel- Bern – Fribourg – Moutreax - Colle del Gran San Bernardo – Aostoan laakso – Torino. Matkasta ei juuri muuta sanottavaa ole kuin, että maisemathan ovat mahtavat ja aina välillä korkeanpaikankammoisella jalka siirtyi kaasulta jarrulle. Iltapäivällä saavuimme Torinoon, jossa hotelli sijaitsi muutamia kilometrejä keskustasta metrolinjan varrella.  Asetuimme taloksi ja suuntasimme keskustaan metrolla. Koska lounas oli jälleen jäänyt väliin, alkoi nälkä olla melkoinen. Täällä Italiassa ravintolaan ensin saapuvat suomalaiset turistit, vartin päästä saapuu henkilökunta ja ravintola avataan puolituntia suomalaisten saapumisen jälkeen. Nyt kävi niin, että ravintola jonka valitsimme oli täyteen buukattu, mutta koska olimme niin aikaisessa, ehtisimme syödä ennen kuin pöytä oli varattu 9:15 alkaen. Kello oli siis 7:15 kun saavuimme ja ravintola avasi puolelta. Kyseinen paikka tarjosi menun kolmella kympillä ja mainostivat olevan autenttinen piemontelainen paikka – ja sitähän se oli. Erittäin maukasta: aluksi paikallista parsaa, väliin tietenkin pasta (tässä tapauksessa paikallisilla yrteillä täytettynä) pähkinäöljyn kera ja pääruuaksi kanipataa, viininä paikallinen Erbaluce. Hyvää oli.

Junan tapainen

Sunnuntain alkoi mukavan aurinkoisena. Lämpötila hipoi kahtaviittä kun aamupäivällä suuntasimme kohti kaupunkia. Tarkoituksena oli käydä läheisellä kukkulalla katsomassa sinne pykättyä kirkkoa. Mäen päälle kulkee junaksi kutsuttu laite, jonka lähtöpaikka on noin 4 km kaupungin keskustasta. Olimme katsoneet ratikan valmiiksi, mutta eikös se ollut poikkeusreitillä juuri tänä päivänä ja jäi puolimatkaa. Päivä oli hieno, joten kävelimme perille pitkin joen vartta ja katselimme paikallisten sunnuntain viettoa ulkoillen. Löysimme perille mäen juurelle ja hyppäsimme junaa. Ylhäältä mäen päältä oli melkoiset näkymät puolikilometriä Po-joen laakson yläpuolella. Niin ja oli siellä se kirkkokin ja vanhojen kuninkaiden hautoja.

Näkymä kirkonmäeltä kohti Torinon keskustaa

Palasimme kaupungin keskustaan. Mitäpä parempaa tekemistä italialaisessa kaupungissa on kun istahtaa torin laitaan kuppilaan nauttimaan lasille valkoviiniä ja katsella ihmisiä. Aamulla olin huomannut, että tänäänhän on Juventuksen viimeinen kotimatsi ja he olivat jo voittaneet Italian mestaruuden, joten illalla kaupungilla vois’ olla jotakin menoa.  Peli loppui jo viideltä ja pikku hiljaa kaupungin keskusta alkoi täyttyä musta-valkoisista raidoista. Päädyimme yhdelle pääaukioista ja katsoimme mielestämme hyvät paikat eräästä liikennejakajasta. Arvelin joukkueen tulevan jossakin vaiheessa iltaa tapaamaan fanejaan, joita keskustassa lopulta varmaankin oli useita kymmeniä tuhansia. Viimeisessä matsissa Vanha Rouva pesi Gagliarin 3-0 ja siten varmisti mestaruuden ennätyksellisellä 102 pisteellä. Se on kaikkien aikojen ennätys Euroopan isoissa pääsarjoissa (Celcit on pystynyt parempaan). Kaikki kotiottelut tällä kaudella ovat olleet voittoja. Meno toreilla oli melkoinen. Siinä suomalainen turisti oli ihan ihmeissään: erikokoiset liput liehuvat, pommit räjähtelevät, torvet törähtelevät, savut leijailevat ja laulu raikaa. Väkeä on vauvasta vaariin. Kolmen tunnin odottelun jälkeen jalkapallojumalat saapuvat aukiolla – kylläkin eri suunnasta, mistä ihmiset heitä odottivat. Alkoi ihan mahdoton ryysis kohti hitaasti etenevää bussia. Onneksi olimme korokkeella. Tuhannet kännykät kuvaavat ja porukka on ihan hulluna. Melkoinen kokemus kaiken kaikkiaan. On totta, että Italiassa on kolme uskontoa: katolilaisuus, jalkapallo ja pyöräily. Tänään jalkapallo kyllä ohitti paavin suosiossa. Tunnelmia löytyy http://youtu.be/xIORGs56rhA

Liput liehuvat

Jalkapallojumalat bussissa