Walluf ja rautatieasema

Neljä viimeistä yöpymistä olimme jättäneet varaamatta ennen matkalle lähtöä. Ajatus oli mennä vähän sen mukaan, minne nenä näytti. Bormiossa viimeisenä iltana aloimme katsella kuinka pitkän rupeaman voisi seuraavana päivänä ajaa ja päädyimme katsomaan majoitusta Keski-Saksan tienoilta. Pienen googlauksen jälkeen päädyimme Frankfurtin lähelle Walluf nimiseen pikkukylään, joka tietenkin sijaitsee viinialueella – tällä kertaa Rheingaun alueella. Tänne päädyimme osittain siksi, että lopulta varaamamme majapaikka oli vapaa – melkein kaikki muut löytämämme olivat täynnä tämän viikonlopun. Majapaikka oli vanha rautatieasema. Se oli poistettu käytöstä ja muutettu 8 huoneen majoituspaikaksi, joka käytti itsestään termiä ”Pension”.  Aseman emäntä Uta oli energinen, hyvin ystävällinen, avulias ja ennen  kaikkea englannintaitoinen.

Ikkunamme näkyy kuvassa asemalaiturin katoksen päällä toinen vasemmalta

Itse paikalla meitä odotti jonkinasteinen yllätys. Tiesimme kyllä olevamme vanhalla rautatieasemalla, mutta jotenkin vasta paikan päällä tajusi, että aseman ohi menee myös junia. Kyseessä on Reinin vartta mukaileva päärata, joten liikennettä on paljon päivin öin. Lisäksi huoneemme oli radalle päin. Talo oli kuitenkin saksalaista vankkaa tekoa ja äänieristykset hyvässä kunnossa, joten loppujen lopuksi junat häiritsivät melko vähän. Majapaikassa oli pieni yhteinen aamiaishuone (aamiainen kuului hintaan) ja terassi, josta saattoi katsella ohi kulkevia junia. Pienenä yksityiskohtana aamiaishuoneessa oli kylmäkaappi, jossa oli viiniä olutta ja virvoitusjuomia tarjolla omakustannushintaa: olut 1€ ja 20 cl paikallista valkkaria 2€.

Walluf on ensimmäinen Frakfurtin länsipuolella sijaitsevista Rheingaun viinikylistä. Wallufista länteen on Reinin varella noin 6-7 kilometrin välein näitä pieniä viinikyliä. Emäntämme kertoi, että viikonloppuna on viereisessä Entvillen kylässä ruusufestivaalit. Kylä on kuulemma viiniensä lisäksi kuuluisa myös ruusuistaan. Suuntasimme sinne lauantaiaamusta paikallisjunalla. Kylä on pieni ja sen kävelee läpi 10 minuutissa. Kylän rannassa on pieni linna ja siellä löysimme varsinaisen ruusujen metsän; kaikenlaisia ruusuja, isoja ja pieniä, kaiken mahdollisen värisiä ja tuoksu aivan huumaava. Tämä todella on ruusukaupunki. Pyörimme kaupungilla aikamme ruusuja ihastellen ja aina välillä istahtaen juomaan lasillisen paikallista rieslingiä. Sää oli mahtava ja väkeä liikkeellä paljon.

Entvillen ruusuja

Saksalaista alkoholipolitiikkaa

Illaksi suuntasimme omaan kyläämme ja poikkesimme paikalliseen ravintolaan syömään. Ensimmäistä kertaa tuntui siltä, että kyllä nämä saksalaiset osaavat sittenkin tehdä muutakin ruokaa kuin schnitzeleitä ja makkaroita. Otimme pääruuaksi molemmat ankanrintaa rusina-viinikastikkeessa ja annos oli ihan mahtava. Ja tietenkin maistoimme paikallista viiniä. Syötyämme kävelimme pitkin Reinin rantaa pieneen puistoon, jossa on iso viinitynnyri. Iso tarkoittaa tässä sellaista johon mahtuu mies sisälle viinipulloineen. Kyseessä on viinimyynti- ja maistelupiste. Paikallisilla näyttää olevan tapana tulla piknikille puistoon – omat syötävät mukaan ja viini ostetaan tynnyristä.

Reisling sekt ja Rein

Tällaista alkoholipolitiikkaa haluaisi myös Suomeen. Tämä tynnyri oli paikallisten viinituottajien ylläpitämä. Tynnyri piti viikoittain vaihtuva viinitila, siis myös viinit vaihtuivat viikoittain. Erittäin hyvä idea. Siinä sitten istuimme viinistä nautiskellen ja Reiniä pitkin lipuvia laivoja katsellen.

Viinimaisemaa Rheingaussa

Sunnuntainna suuntasimme jalan hieman syvemmälle ”sisämaahan” pois Reinin varrelta.

Tarkoituksena oli vaellella viinitarhojen keskellä. Joitakin kävelyreittejä oli alueella merkattu, mutta me hukkasimme opasteet parin kilometrin kävelyn jälkeen. Siispä nokka kohden seuraavaa kylää. Päädyimme Martinsthal nimiseen pikkukylään. Pääkatua kävellessämme huomasimme pienien viinitalon olevan auki – tai ainakin ovet olivat auki ja valot päällä. Pihalla törmäsimme nuoreen mieheen, joka osoittautui myöhemmin viininteosta vastaavaksi. Hän pahoitteli sitä, että tänään ei heillä ole maistelu tarjolla näissä tiloissa, mutta tuolla alhaalla puronrannassa olevassa kesäravintolassa saa maistella heidän tuotteitaan – suunta siis sinne. Otimme lasilliset ja vietimme pienen sadekuuron ajan katetulla terassilla. Isäntä tuli myös paikalle ja kysyin haluammeko maistella myös muita heidän viineistään – toki se meille kävi. Viinit olivat erinomaisia ja sovimme palaavamme maanantaiaamuna ostamaan muutaman pullon mukaan.

Seuraavana aamuna pakkasimme kamamme autoon ja lähdimme suuntaamaan kohden Tanskaa, Ruotsia ja kotia. Ennen moottoritielle suuntaamista piti kuitenkin käydä uudestaan

Viinitilan isäntä

siellä viinitilalla. Tilan nimi ole Engelmann-Schlepper. Isäntämme Johannes oli jo työn touhussa kun saavuimme paikalle. Halusimme maistaa tiettyä viiniä, mikä ei ollut tarjolla edellisenä päivänä kesäravintolassa. Siinä istuessamme kysyin, voisiko hän näyttää meille kellariaan ja kertoa viinin valmistuksesta. Se kävi hänelle hyvin ja tarinaa riitti hyvinkin tunniksi. Kävimme yksityiskohtaisesti läpi miten he käsittelevät rypäleitä hellävaraisesti, millaisia hiivoja he käyttävät, miten viineistä saadaan sopivan makeita, miten tynnyrit pestään jne. Johannes kertoi kuohuviininsä valmistuksesta. He käyttävät hyvin pientä painetta rypäleitä murskatessa, jotta vain paras mehu päätyisi viiniin. Rypäleihin jää heidän puristuksensa jälkeen vielä paljon mehua, jonka he toimittavat eteenpäin suuremmalle kuohuviinin valmistajalle nimeltä Henkell. Tästä jämästä tehdään Suomessakin suosittu ja suhteellisen hyvänä pidetty Henkell Trocken. Lopulta päädyimme ostamaan muutaman laatikollisen talon viinejä: erinomaista rieslingiä ja tietenkin tätä sektiä, jonka jämistä tuo Henkell Trocken tehdään.

Näin sitä viiniä tehdään ...

On erittäin mukavaa hankkia viinejä näin suoraan tuottajalta. Ainakin tietää miten viinit on tehty ja että laatu on tärkeää tuottajalle. Tämä tuo aivan uuden aspektin viinin maistelun, kun tietää millaista itse tuottaja näkee viininsä olevan. On sitten mukava tuumailla syksyllä ja talvella näitä kesän muistoja tutun viinipullon ääressä.

Bormio

Bormion kylä Alppien sylissä.

Matka jatkuu ohi Milanon ja Como järven idyllisten maisemien kohti Alppien sylissä olevaa Bormiota. Bormio on paremmin tunnettu talviurheilukeskuksena, mutta meillä oli tarkoituksena vaeltaa pitkin vuoria ja tietenkin seurata ohi kulkevaa Italian ympäriajoa. Tällä kertaa majapaikaksi oli valikoitunut huoneisto (makkari, kylppäri ja oleskelutila/keittiö) paikallisen perheen pitämästä talosta. Talo sijaitsi erinomaisella paikalla laskettelua silmällä pitäen – vain kivenheiton hissien lähtöpaikalta. Mutta nyt laskettelukausi oli ohi ja huoneiston sain alle puoleen hintaa verrattuna hiihtosesonkiin. No pitihän tässä jokin yllätyskin olla. Olimme varanneet majapaikan osittain sen perusteella, että saisimme auton yöksi talliin. Talon alla olikin iso autohalli. Ongelmana oli, että ajoliuska oli remontissa ja talliin ei päässyt. Siispä jätimme auton talon pihanurmikolle. Emäntä lupasi liuskan olevan valmis muutamassa päivässä. Saimme auton talliin viimeiseksi viidestä yöstä.

Auto jäi pihalle

Vaellukset vuorilla

Pääsyy Alpeille pysähtymiseen oli vaeltaminen. Uudet vaelluskengät oli ostettu jo muutama kuukausi aikaisemmin ja ehditty jo ”sisään ajaa” kotimaassa. Bormion kylän ympäristössä löytyy paljon eritasoisia vaellusreittejä. Valitettavasti kartat, tai ainakaan ne jotka me käsiimme saimme, eivät olleet kovin yksityiskohtaisia. Myös reittien merkintä maastossa osoittautui melko säästeliääksi, joten eksymisvaarakin oli ilmeinen. itse Bormion kylä on noin 1200 metrin korkeudessa ja ainoa suunta kylästä on ylöspäin. Puuraja on noin parissa kilometrissä, samoin lumiraja tällä hetkellä.

Muutamana päivänä vaelsimme eri puolilla kylää vuoristometsien siimeksessä. Aamusella reput selkään ja  polulle. Polut kiertelivät ylös alas vuoren rinteitä ja melko kotoinen olo siinä kuusimetsässä samotessa tuli. Ainoat erot kotimetsiin oikeastaan olivat mäkien jyrkkyydet ja tunne, että henki loppuu korkeassa ilmanalassa. Yhtenä päivänä ajoimme ensin autolla hiukan ylemmäksi 1700 metriin, josta tavoitteena oli kivuta yli puurajan. No ensimmäisen sanan mukainen mutka tuli matkaan ensimmäisen kilometrin jälkeen. Edessä oli risteys, josta oli kolme eri jatkomahdollisuutta – eikä tietenkään minkäänlaista opastusta. Siinä sitten talsitttiin puolen kilometriä ylämäkeen huomataksemme tämän olevan väärä polku. Paluu takaisin ja uusi yritys, joka osoittautui oikeaksi. Seuraava haaste tuli läheisellä niityllä, joka läpi polku kulki. Siellä oli lauma vuohia ja isosarvinen pukki, joka näytti olevan niityn valtias. Päätimme hiukan kuokata niityn laidasta ja antaa pukin hallita niittyänsä rauhassa.

Minä vartioin täällä

Missä polku?

Tämän jälkeen polku suuntasi kohti puurajaa. Vähitellen metsässä alkoi olla enemmän ja enemmän lunta. Polku oli hukassa muutaman kerran, mutta tämä polku oli melko hyvin merkattu, joten pääsimme etenemään, kunnes lunta alkoi olla joka puolella. Puurajalle olisi ollut puolisen kilometriä matkaa, mutta kun polkua ja opasteita ei enää näkynyt lumen alta, oli pakko palata takaisin jonkin matkaa ja valita alempi polku. Muutaman metsäkilometrin jälkeen pääsimme Bormio 2000 laskettelukeskukseen, josta laskeuduimme tietä pitkin autolle.

Giro

Giro d’Italian rankin päivä osui (eikä vahingossa) Bormiossa olo aikanamme. Passo dello Stelvion nousua on pidetty yhtenä haastavimpana, mitä ammattilaiset yleensäkään ajavat näissä isoissa ympäriajossa. Jotteivatkuskit pääsisi liian helpolla, oli samalla etapilla mukana myös kaksi muuta erittäin haastavaa nousua. Stelviolla on mittaa 22 km, jonka aikana noustaan 1200 metristä 2750 metriin. Lisähaasteen kisaan toi se, että Stelvion huipulla oli vielä viikkoa ennen kilpailua 3 metriä lunta.

Olimme päättäneet patikoida muutaman kilometrin ylös mäkeä. Tällä kertaa otimme myös sääennusteet tosissamme ja pakkasimme reppuun eväiden lisäksi myös sadevaatteet. ”Oikaisimme” mäen alaosan vaellusreittiä pitkin ja jatkoimme tietä (kilpailureittiä) pitkin vielä pari kilometriä. Päädyimme lopulta noin 6 km päähän nousun alusta 1550 metrin korkeudelle sopivaan serpentiinimutkaan. Niin ja taas satoi kun olimme Giron etapin varrella. Tämä oli kaiken kaikkiaan neljäs etappi, mitä olemme olleet seuraamassa ja kolmas kerta kun satoi. Sade alkoi jo katsomapaikalle patikoidessa ja jatkui oikeastaan siihen asti kun jälleen pääsimme kämpille. Sillä korkeudella, missä me olimme, lämpöä oli 10 astetta ja kuuleman mukaan huipulla lähellä nollaa. Tämä tarkoitti ajajille huipulla lumisadetta.

Suomalainen kannustaja vesisateessa

Kastuivat ne muutkin

Olimme paikalla hyvissä ajoin paria tuntia ennen kisaajien saapumista. Väkeä oli jo meidän saapuessa muutamia ja pikku hiljaa lisää tuli lähinnä pyörillä. Paikalla oli ainakin suomalaisia (=me), paikallisia ja hollantilaisia. Väkeä kulki tasaisena virtana läpi sateen kohti ylempiä katselupaikkoja. Oli joukossa muutama muukin suomalainen, jotka moikkasivat Suomen lipun nähdessään. Jälleen toistui jo tuttu kaava: ensin harvakseltaan muutamia kisatallien autoja ja järjestäjien moottoripyöriä. Sitten kiihtyvällä tahdilla erilaisia ”virallisia” kulkuneuvoja: toimitsijoita, valokuvaajia, poliiseja ja kaikenlaista muuta ”tärkeää” väkeä. Lopulta tuli ensimmäiset ajajat. Nämä koettivat ihan tosissaan olla ensimmäisenä Stelvion huipulla, jossa odotti erikoispalkinto ensimmäiselle (etappi siis jatkui siitä vielä ensin alas ja sitten seuraavalle vuorelle). Sitten tuli pinkkipaitaisen johtajan ryhmä, jossa oli nelisenkymmentä ajajaa. Loput sitten isoissa tai pienemmissä ryhmissä. Ja tietenkin Veikkasen Jussikin kipusi ohitsemme kohti vuoren huippua. Jussilta irtosi jälleen hymy vesisateen keskeltä kun kuuli suomalaisten kannustuksen. Viimeisillä kuskeilla tuntui olevan, väsymyksen lisäksi myös paljon teknisiä ongelmia, koska roikkuivat kiinni tallien huoltoautoissa (siis autot hinasivat kuskeja kohti huippua). Parissa kymmenessä minuutissa kisa oli kohdaltamme ohi ja sen jälkeen alkoi kansainvaellus takaisin kohti selkenevää Bormiota.

Kärkiryhmä

Stelvio pyörä ja auto

Vielä hymyilyttää

Olin jo Suomessa miettinyt Stelvion valloittamista pyörällä. Giron jälkeisenä päivänä sää näytti hyvältä, joten pistin pyörän ajokuntoon, pakkasin laukkuun lämmintä ja suuntasin mäkeen. Jalat olivat kyllä jo valmiiksi väsyneet kahden edellisen päivän vaelluksista ja jotakin ylimääräistä tuntui olevan keuhkotorvessa – yskitti eikä henki oikein kulkenut. Mutta silti matkaan. Vähimmäistavoitteena oli nousta 2000 metriin ja matkassa puoleen väliin mäkeä. 

Aurinko paistoi ja lämpöä tuntui olevan mukavasti – ainakin alhaalla kylässä. Ensin kylän halki ja sitten risteykseen, jossa luki Stelvio ja kylti joka kertoi kyseessä olevan 40. mutka huipulta alas. Jokaisessa mäen neulansilmämutkassa oli pieni kyltti, jossa oli mutkan järjestysnumero ja korkeus merenpinnasta. Siitä alkoi mäki; ensin aika loivasti, mutta hyvin pian jyrkkyys iski. ”Olikohan tämä sittenkään ihan viisasta” ja ”kylläpä vaellukset tuntuvat jaloissa” vilahti mielessä. Muutaman kilometrin jälkeen pidin ensimmäisen tauon. Pistin pitkä housut jalkaan ja lisähihat käsiin. Samalla syke ehti hiukan tasaantua. Sitten uudestaan matkaan. Muutamat ensimmäiset polkaisut tuntuivat kevyiltä, mutta vain muutamat. Mäessä ei juurikaan ole tasaisempia kohtia, joissa pääsisi edes vähän levähtämään. Jos halusi laskea sykettä, piti pysähtyä. Pyrin ajamaan aina vähintään kilometrin ennen seuraavaa huilia. Pian ohitin edellisen päivän Giron katselupaikan ja matka jatkui ylemmäs ja ylemmäs. Muita pyöräilijöitä ei juurikaan näkynyt. Yksi kaveri  kylläkin pyyhälsi ohi melkoista haipakkaa ja hukkui pian seuraavien mutkien taakse. Alussa tie mutkittelee osittain metsän siimeksessä tai muuten vain sitten, että tietä ei juurikaan näe eteenpäin, mutta noin 7 kilometrin nousun jälkeen edessä avautuu kilometrejä rinnettä edessäpäin ja tie mutkittelee maastoa mukaellen johonkin tuonne ylös. 

Tuonne se tie menee ...

... ja sama kohta ylhäältä - tähän asti pääsin tällä kertaa

Yhdessä vaiheessa lähes kahdessa kilometrissä tuntui siltä, että nyt loppuvat voimat. Pieni tauko ja uusi yritys – tähänkö tämä nyt jää. Tuntui kuin jaloista olisi yht’ äkkiä hävinnyt kaikki viimeisetkin voiman rippeet. Sisulla vielä muutama polkaisu ja sitten helpotti – ainakin henkisesti. Joku oli maalannut tiehen merkin, että tässä kohtaa oli 14%:n nuosu – siis sika jyrkkä. Sitä vaan ei tajunnut olevansa mäen jyrkimmässä kohdassa. Jyrkkää kesti muutaman sata metriä ja sitten helpotti. Seuraavassa mutkassa olikin jo 2 kilometrin korkeusmerkki – vähimmäistavoite oli saavutettu. Jatkoi vielä kilometrin verran mäen ainoa kuppilan pihalle, josta hetken maisemia ihailtuani ja tuulitakin päälle puettuani lähdin alas. Laskussa nopeus nousi paikoitellen pitkälti yli viidenkympin. Kovempaa en uskaltanut. Yhdellä lyhyehköllä suoralla annoin pyörän rullata hieman yli viittäkymppiä ja eikös siinä vauhdissa joku toinen nuorimies pyyhällä pyörällänsä ohi. Alas pääsin ilman sen kummempia ongelmia ja kyllä kämpillä virvoke maistui hyvän lenkin jälkeen. Jotain kylläkin taisi jäädä vielä hampaan koloon. Bormiossa muuten oli seuraavana lauantaina kisa, jossa harrastajat ja myös kilpailijat kipusivat näitä lähiseudun nousuja. Kisaan pääsemisen edellytyksenä oli lääkärintodistus hyvästä kunnosta. Lyhin matka olisi ollut 60 km ja pisin 160 km.

Seuraava päivänä valloitin Stelvion – tosin autolla. Kumpa hiukan pitemmälle olisi vielä jatkanut, niin edessä olisi auennut kuumainen ylätasanko. Sitä jatkui muutamia kilometrejä, kunnes alettiin tulla jo lähelle huippua. Viimeisen kolmen kilometrin aikana alkoi tien vieressä olla yhä enemmän ja enemmän lunta. Huipulla sitä oli arviolta se 3 metriä. Huipun toisella puolella on samanlainen serpentiinimutkien kokoelma. Kyseiset tiet kummaltakin puolelta huipulle ovat pyöräilijöiden lisäksi myös moottoripyöräilijöiden suosiossa. Niitä näkyi erittäin paljon. Näiden lisäksi hyvällä säällä mainio peli mutkitella ylös tai alas näytti olevan avoauto.

Ja sitten takaisin pikku hiljaa kohti Suomea.