Matkalla etelään

Matkaan päästiin, eikä mitään ainakaan vielä tunnu unohtuneen. Pari viikkoa ennen lähtö alettiin kerätä listaa mitä pitää tehdä ennen matkaa ja mitä pitää ottaa mukaan. Pikku  hiljaa ennen matkaa lista kasvoi ja samalla kaman määrä autossa. Saimme kuitenkin pakattua suht’ kaiken auton taakse ja näkösuojan vielä päälle (tosin fillari on takapenkillä :-) ).

Lohja – Turku - Tukholma - läpi Ruotsin – Juutinrauma – Iso-Belt - Vähä-Belt – Saksa; yhdellä vessatauolla ja toisella tankkaustauolla Tukholmasta Pohjois-Saksaan. Melko kivuttomasti matka meni. Ainoastaan hiukan Kööpenhaminan jälkeen tietyön aiheuttama ruuhka iski ja aikaa meni puolen tuntia ylimääräistä. Myöhään iltapäivällä saavuimme ensimmäiseen majoituspaikkaan Schleswigiin.

Olivat sitten haudanneet koiran hotellin pihaa

Schleswig on mukava pikkukaupunki muutama kymmenen kilometriä Tanskan rajalta etelään. Tiheään rakennettu keski-aikainen kaupunki: hyvin pidettyjä taloja, pihoja ja katuja. Kaupungin keskellä tietenkin kävelykatu kuten melkein aina keski-eurooppalaisissa pikkukaupungeissa. On se ihme, että Lohjalle tällainen ei sovi. Kuulemma karkottaa autoilevat asiakkaat. Hotelli oli varattu ennakkoon perusteella: google.maps – mitäs täältä löytyy – varataan tämä täältä rannasta. Pieni, tyypillinen saksalainen hotelli, ei mitään luksusta, mutta siisti ja kaikki toimi. Ja meillä oli parveke pienvenesataman suuntaan. Siellä oli mukava korkata matkan aloittava sekt.

Stau

Perjantai-aamuna matkaan jälleen. Matkaa edessä moneksi tunniksi. Eikä homma alkanut hyvin. 10 minuuttia moottoritielle ja muutaman kilometrin jälkeen stau. Ensimmäisenä tuntina etenimme 20 km. Siinä jo kävi mielessä, että kuinkahan pitkälle tänään ehtii vai pitääkö jo alkaa kohta etsiä seuraavan majapaikan puhelinnumeroa peruutusta varten. No siis tunnin jälkeen homma helpotti ja matkaan tuli vauhtia, aina välillä melko hurjastikin. Pohjat olivat jotakin 190km/h. Sitä vauhtia ei kyllä ihan joka kohdassa olisi uskaltanut ajaa, koska teiden pinta oli paikka paikoin melko kehno. Mukava matkavauhti oli 140-150km/h. Tosin noita ”vapaan nopeuden” pätkiä oli ehkä neljäsosa moottoriteistä.

Auf die Autobahn

Majapaikaksi oli kartalta valikoitunut pikkukylä nimeltä Gottenheim jonkin matkaa Sveitsin rajalta. Mitään ennennakkotietoa meillä ei ko. kylästä ollut. Moottoritieltä käännyttyämme totesin, että tuossa vieressähän kasvaa viiniköynnöksiä. Kylä osoittautuikin elävän viinin viljelyksestä: hyviä viinejä ja viljelijät ylpeitä tuotoksistaan. Alueen päärypäleet näkyivät olevan spät burgunder, weiss burgunder sekä uusi tuttavuus grau burgunder.

Majapaikkamme oli hienosti Landhotel Zur Krone. Itse asiassa viereisessä kylässä (Bötzingen, joka myös ylpeili viineillään) oli ihan samanniminen majapaikka ja läpi ajaessamme olimme pysähtyä sinne. Eipä kylässä juuri mitään muuta ollutkaan. Oikeastaan ainoa ravintola oli hotellin oma. Vaihtoehtona olisi ollut kebab-grilli tai kiinalainen(!), joten päätimme syödä poikkeuksellisesti hotelissa. Se olikin ihan positiivinen yllätys. Varsinkin paikalliset viinit ja 

Viini oli kylän ylpeydenaihe

jälkiruuat olivat guormet-tasoista. Ei siinä pääruuassakaan kyllä mitään haukkumista ollut. Hotelli ja ravintola sen yhteydessä olivat perheyritys. Nuorempi pariskunta, jossa mies oli kokki ja vaimo pyöritti muuta toimintaa. Jommankumman isä pyöri mukana ja auttoi huoneen esittelyssä ja tarjoilijana. Palvelu on aina hyvää kun on omat rahat pelissä. Mietin vain sitä, ettei taida näillä yrittäjillä juuri vapaita hetkiä olla. Niin ja huoneesta; kylläpä oli nariseva heteka ja muutenkin huone oli perinteistä saksalaista talonpoikaismallia. Ihan mukava paikka kaiken kaikkiaan ja kyllä täällä vois viihtyä hiukan pitempäänkin erityistesti, jos olisi maastopyörä mukana.  Merkattuja vaellusreittejä oli ympäriinsä pitkin viinialuetta, mutta tämä on jätettävä ehkä seuraavaan reissuun.

Herkullinen jälkiruoka etelä-saksalaisittain

TORINO

Italia näkyy edessä

Lauantai-aamuna matka jatkui läpi Sveitsin kohti Torinoa – tietenkin vasta kun paikalliset viinit oli hankittu. Valitettavasti edellisenä iltana nautittuja ei löytynyt. Basel- Bern – Fribourg – Moutreax - Colle del Gran San Bernardo – Aostoan laakso – Torino. Matkasta ei juuri muuta sanottavaa ole kuin, että maisemathan ovat mahtavat ja aina välillä korkeanpaikankammoisella jalka siirtyi kaasulta jarrulle. Iltapäivällä saavuimme Torinoon, jossa hotelli sijaitsi muutamia kilometrejä keskustasta metrolinjan varrella.  Asetuimme taloksi ja suuntasimme keskustaan metrolla. Koska lounas oli jälleen jäänyt väliin, alkoi nälkä olla melkoinen. Täällä Italiassa ravintolaan ensin saapuvat suomalaiset turistit, vartin päästä saapuu henkilökunta ja ravintola avataan puolituntia suomalaisten saapumisen jälkeen. Nyt kävi niin, että ravintola jonka valitsimme oli täyteen buukattu, mutta koska olimme niin aikaisessa, ehtisimme syödä ennen kuin pöytä oli varattu 9:15 alkaen. Kello oli siis 7:15 kun saavuimme ja ravintola avasi puolelta. Kyseinen paikka tarjosi menun kolmella kympillä ja mainostivat olevan autenttinen piemontelainen paikka – ja sitähän se oli. Erittäin maukasta: aluksi paikallista parsaa, väliin tietenkin pasta (tässä tapauksessa paikallisilla yrteillä täytettynä) pähkinäöljyn kera ja pääruuaksi kanipataa, viininä paikallinen Erbaluce. Hyvää oli.

Junan tapainen

Sunnuntain alkoi mukavan aurinkoisena. Lämpötila hipoi kahtaviittä kun aamupäivällä suuntasimme kohti kaupunkia. Tarkoituksena oli käydä läheisellä kukkulalla katsomassa sinne pykättyä kirkkoa. Mäen päälle kulkee junaksi kutsuttu laite, jonka lähtöpaikka on noin 4 km kaupungin keskustasta. Olimme katsoneet ratikan valmiiksi, mutta eikös se ollut poikkeusreitillä juuri tänä päivänä ja jäi puolimatkaa. Päivä oli hieno, joten kävelimme perille pitkin joen vartta ja katselimme paikallisten sunnuntain viettoa ulkoillen. Löysimme perille mäen juurelle ja hyppäsimme junaa. Ylhäältä mäen päältä oli melkoiset näkymät puolikilometriä Po-joen laakson yläpuolella. Niin ja oli siellä se kirkkokin ja vanhojen kuninkaiden hautoja.

Näkymä kirkonmäeltä kohti Torinon keskustaa

Palasimme kaupungin keskustaan. Mitäpä parempaa tekemistä italialaisessa kaupungissa on kun istahtaa torin laitaan kuppilaan nauttimaan lasille valkoviiniä ja katsella ihmisiä. Aamulla olin huomannut, että tänäänhän on Juventuksen viimeinen kotimatsi ja he olivat jo voittaneet Italian mestaruuden, joten illalla kaupungilla vois’ olla jotakin menoa.  Peli loppui jo viideltä ja pikku hiljaa kaupungin keskusta alkoi täyttyä musta-valkoisista raidoista. Päädyimme yhdelle pääaukioista ja katsoimme mielestämme hyvät paikat eräästä liikennejakajasta. Arvelin joukkueen tulevan jossakin vaiheessa iltaa tapaamaan fanejaan, joita keskustassa lopulta varmaankin oli useita kymmeniä tuhansia. Viimeisessä matsissa Vanha Rouva pesi Gagliarin 3-0 ja siten varmisti mestaruuden ennätyksellisellä 102 pisteellä. Se on kaikkien aikojen ennätys Euroopan isoissa pääsarjoissa (Celcit on pystynyt parempaan). Kaikki kotiottelut tällä kaudella ovat olleet voittoja. Meno toreilla oli melkoinen. Siinä suomalainen turisti oli ihan ihmeissään: erikokoiset liput liehuvat, pommit räjähtelevät, torvet törähtelevät, savut leijailevat ja laulu raikaa. Väkeä on vauvasta vaariin. Kolmen tunnin odottelun jälkeen jalkapallojumalat saapuvat aukiolla – kylläkin eri suunnasta, mistä ihmiset heitä odottivat. Alkoi ihan mahdoton ryysis kohti hitaasti etenevää bussia. Onneksi olimme korokkeella. Tuhannet kännykät kuvaavat ja porukka on ihan hulluna. Melkoinen kokemus kaiken kaikkiaan. On totta, että Italiassa on kolme uskontoa: katolilaisuus, jalkapallo ja pyöräily. Tänään jalkapallo kyllä ohitti paavin suosiossa. Tunnelmia löytyy http://youtu.be/xIORGs56rhA

Liput liehuvat

Jalkapallojumalat bussissa